jotain jaa.

Meen projektiryhma loppui, ja naiset oli suruissaan. Ne oli oikeesti saanut ryhmasta jotai. Oli tosi kiva huamata, etta jollekki on ollu merkitysta silla, et me ollaa oltu taalla. Naiset kerto, et ne on alkanu aattelee paljo asioita, joita ne ei muute ois koskaa tullu aatelleeks. Jotain siis jaa.

Perjantaina oltiin valtion sairaalasa viarailulla, ja sen reissun jalkeen voin todellaki kiittaa onneeni, etta terveena on pysytty. Se oli valtava rakennus taynna metelia. Huoneet oli tosi alkeellisia ja jono oli hirvea. Kun katseli ymparille, saattoi naha vaikka mita elainkunnan edustajia. Jarkyttavinta oli se, etta yhen rakennuksen lattialla vaan loju ruumis. Puistattavaa.

Voin kylla kertoo, etta naa kokemukset on jotain sellasta. Paljon jaa kokematta, mutta toisaalta tuntuu etta nyt jo on liikaa koettu. Liikaa yhdelle ihmiselle. Mutta naa ihmiset elaa taalla, ja kokee naita asioita joka ikune paiva. Etta kai tasta selvitaan.

Taitaa kuitenki tulla iha tarpeeseen tua ens viikolla alkava loma. Suuntaamme Mumbaihin ja sielta Puneen. Lopuksi otetaan vial yojuna Goalle, josa hankitaan si varia pintaan!

kurjuutta kummempaa..

Nyt ollaa tultu siihe pisteeseen, etta eipa huvita Kolkatasa liikkua. Alkaa oleen taynna ihmisvilinaa. Tosin ei se ole paallimmainen syy. Sunnuntain lehesa kerrottiin, kuinka taalla, Kolkatasa on nyt suuri terrorismiuhka. Missaa ei sais liikkua, erityisesti kauppakeskukset ja sellaset on vaaravyohykkeella. Mut onhan sita ruokaa pakko jostain saada. Ja mentiin sit kauppakeskukseen. Oli meinaa jaatavat turvatarkastukset. Yritin siina haalia sitten kaikkea kahdeksi viikoksi.

Niin kaksi viikkoa enaa jaljella. Sita alkaa kattoon aikaa taakse pain. Maailmalle oli lahdettava ja tanne lahdettiin jaatavalla maailmanparannus asenteella. Kun maa katon taakse pain, naanko maa itseni auttamassa jotain? En, ma naan itseni pitamassa kuppasia englannin tunteja. Niiden onnistumisesta voin antaa yhden esimerkin. Kavimme lapi omistusmuotoja (intiaksi ne on jotain ami, apni, amni) oltiin no kaks ekaa kayty ja ton kolmannen kohalla kysyttiin lapsilta (naytettiin kirjoitettu sana), et mika taa on. Eras lapsi innoissaan huuht: Aunt! it is Mango. Mango.
Oli meilla siina pokasa pitamista. Voin kertoo, etta kieliopin opettaminen jai siihen.

Kun siis katsoo taakse pain, ei loyda montakaan hetkea, kun voisi sanoa auttaneensa. Ollaanhan me materialeja lapsille ostettu, mutta oltaisiin me niin paljon enemmanki voitu teha. Aina sanotaan, etta kerjalaisille ei saa antaa rahaa, mutta emma voi ainakaa kulkee pienen vauvan tai lapsen ohi ilman kyyneleita ja muutaman rupian antamista. Maa haluan auttaa.

Niin. Kun oltiin siella maaseudulla, siihen oikeesti heras. Pieni rahasumma saa ihmeita aikaan. Ja mitas perusteija, tuhlaa sit rahaa vaan hierontaan ja uusiin lumppuihin (mita ei ees tarttis). Voishan ne ylimaaraset rahat kanavoida johki hyorylliseenkin.. Etenkin ku sita hehkuttaa aina auttavansa ja olevansa jotain.

joo. olenhan maa. Yksi tavallinen surkimus ja kulutushullu. Nii-i. Tarttis varmaan kayttaa naa kaks viikkoa jotka on jaljella jotenkin paremmin. Etta sitten kun seuraavaksi katson taakse pain, voisin sanoa etta edes yritin!

kookoksista kengankiillottajiin.

Joo. Tiistaina nappasimme lennosta kaks taksia ja huristelimme kohti rautatieasemaa. Sialta meen oli tarkotus lahtee kohti Luterilaisen maailmanliiton (LML) jarkkaamaa maaseuturetkea. Tai oikeemmin projektiin tutustumista. Olin iha fiiliksisa, ku paasi taas junnaan. Meinaan se on mieletonta. Iltaa vasten vaan ku matkustaa jai ne kauniit maisemat nakematta. Onneks palatessa oli aamujuna, ni nekin nakyi. Meinaan nakyi sellasta tulevaisuuden asuinaluetta, oikeen sopivaa eksotiikannalkasille turisteille - bambutikut ja pressu. Aatelkaa sellasisa jokku oikeesti assuu. Uskomatonta, ja taas viaresa kohoo monikerroksinen shopping mall. Raadollista.

Mut ite matkaan. Matkasta uupuneina (oli aikas epamiallyttavat istuimet) paatimme ostaa paljon kehuttu kookosta (taalla ne sydaan viela ku ne on vihreita!?) junasa kulkevalta kauppiaalta. Jaatavalla puukolla (siis oikeesti isolla)vaan lommo kookokseen ja pilli kouraan. Innolla sita maistelin - aina niin kauan kunnes lamminta suolaisen omituista nestetta oli suussani. Yoks. Se oli hirveeta. Ku noi muut matkalaiset oli saanu sen loppuun juotua se viela halkastiin ja siita piti se hedelmaliha syoda. Odottelin kookoksen aromia, mutta ei ihan kuin mautonta rakaa olisi syonyt. Huh! Taitaa jaada loput kokokset syamatta talta plikalta.

Juna matka kesti. Siina sitten kulki taas kaupustelijaa sun toista. Koska me ollaan elamyksen metsastajia, me paatettiin ostaa yhelta kauppiaalta sellasta snack-purtavaa. Paahdettua riisia, sipulia ja chilitahnaa sanomalehtikupista. Olihan se maukasta. Aika moista. Sitten siala kulki niita teekauppiaita ja kenkinkiillottajia. Mua tosi paljon havetti kiillotuttaa kengat silla. Se kyyristeli siina mun jaloissa ja kiillotti mun kalossit. On meinaan nykky ku uudet. Ja kaikkein huvittavinta oli, et annoin sille 20 rupiaa (30 centtii) ja aija meni paniikkiin, ku sil ei ollu antaa mulle takas 15 rupiaa. Ja maa kun nimen ommaan halusin antaa sille niin paljon! Oli se si onnellinen, ku se lopulta tajus et haloo, ne on sille ne kaikki rahat!

No se junamatkoista, tai taytyy kai tahan viela todeta, etta mita ei intialaisesta junasta saa sita ei ihminen tarvitse!

Niin matkustimme siis maaseudulle, pieneen kaupunkiin Bankuraan (vain 50 000 asukasta). Nii sen rinnalla siis Huittinenki on isoCITY. Joo. Siella meita vietiin tosi maaseudulle, ihaniin kyliin, jossa oli savimajoja ja iloisia ihmisia. LML tekee toita niissa kylissa. Ekassa kylassa meille laitettiin kukkaseppeleet ja pidettiin tervetulojuhla. Se oli tosi kiva kokemus. Ja LML:n kautta koko kylayhteison ruokajarjestelma on saatu toimimaan vahan yli 1000 eurolla. Eli sinansa tosi vahalla. Jospa ihmiset vaan antaisivat omastaan, sita ratkaistaisiin maailmanlaajuisia ongelmia..

Ne kylat vei mun sydamen, sinne ku paasis tekeen toita. Ihanat savimajat palmujen katveessa. Lehmat kayskentelee rauhallisina, tipuja loikkii ympariinsa. Lapset nauravat. Uudehko kaivo keskella kylaa. Mies kyntaa peltoa harkaauralla. Rentoa rakkautta ilmassa. Se tunnelma oli sanoinkuvaamaton. Eika se kuvistakaan koskaan vality niin. Ikuisesti se on kuitenki tallentunu sydameen. Voi kumpa voisinkaan jakaa taman teijan kanssa..

Kokemuksia, kokemuksia.

taynna tulitusta.

Taalla oli tiistaina Diwali, valonjuhla. Juhlan viettaminen alkoi jo viime viikolla ja on jatkunu aina tahan paivaan asti. Raketeita naa kaverit ampuis iha mialinmaarin. Ei siina mitaan, jos ne ampuis sellaisia vaha pianempi aanisia. Ykski yo me meinaa herattiin viidelta aamulla jaatavaan pamaukseen. Ma olin varma, et ny on joku ammuttu tai jonkinsortin pommi-isku on aika lahella. Mut ei pikkupojat sita vaa meen naapurissa vietti Diwalia.

Jokaselle suomalaiselle on varmaa syysflunssa tuttu asia. Mutta etta Intiassakin siihen pittaa sairastua. Heti ku lampotila laskee alle +35c niin meikaplikka on si flunssakuumeesa. Argh. No eipa se paljon haitannu ku koko viikko oli lommaa (vaikka piti olla vaa tiistai). Tallaset jutut si kyrsii iha kympilla. Me tehaan tunteja, joita sitten ei ookkaan. Ja me kuullaan siita samana paivana. Sillo haluis vaan nopeesti Suomeen, ku siella homma toimii niinku pittaa.

Nelja viikkoo jaljella tata leikkia. Enha ma muuta oo ku leikkiny opettajaa. Ei mua voi vakavasti ottaa talla taidolla. Pah.

Eilen kaytiin Museossa ja Makkarissa. Mut eipa makkaristakaan saatu lihaa. Ei todellakaan. Museosta olis saanu, mut se ois varmaa ollu jokseenki sitkeeta ja kuivaa. Ties kuinka kauan ne elaimet oli siina seisonu. Ja ois voinu olla, etta haulikkosetat ei ois ymmartany, jos pikkusuomituristi ois lihan himon vuoksi rikkonu lasivitriinit ja haukannu leopartista palan :)